Ihan alkuun pitää kertoa, että elämäni oikeastaan alkoi uudestaan vuonna -89 kun melkein valmiina opettajana otin vuoden viransijaisuuden, ja sitten eräänä aamuna töihin ajaessani meinasi loppua kaikki; paha kolari jossa iso osa aivoja ruhjoutui, oikea puoli halvaantui ja tajuttomuus kesti 6 viikkoa. Sairaalassa 3kk ja toiset 3kk kuntoutuksessa. Sen puolen vuoden aikana esikoiseni oli ehtinyt jo yli kahden vuoden ikään, eikä enää tuntenut äitiään. Mutta sinnikkyydellä ja enkeleiden avulla tuo aika on enää kaukaista historiaa. Ja meinaan kertoa plogissani siitä kaikesta, ja toivon että voisin toimia rohkaisevana esikuvana muille aivovamman kokeneille!!!

Vuosi kului ja lapsi kasvoi. Ja se, että piti koko ajan pystyä kasvavan lapsen kanssa enempään, kuntoutti myös äitiä. Vähitellen lapsikin ymmärsi, että olen hänen äitinsä. Onneksi mummi, joka oli ollut lapsen vara-äitinä koko tuon puoli vuotta, asui aivan lähellä ja jatkoi hoitotyötään vaikka oikea äiti olikin palannut! Lapsen ja koirani kanssa ulkilu kohotti myös fyysistä kuntoani. Kaikki aikani tosin kului kotielämän pyörittämisessä, mutta pääasia että aika kului vaikka ei töissä enää käynytkään!!!