Ei tämä blogi oikein saanut siipiä alleen, eli into lopahti jo ennen kuin pääsin itse asiaan, eli enkeleihin. No toisaalta, noissa kirjoituksissa ovat uuden elämäni ensimmäiset vuodet kaikessa lyhyydessään. Nykyisin lapset asuvat omillaan, ja me mieheni kanssa kaksistaan. Koira minulla kyllä on edelleen, ja juuri nyt on jonkinlainen uuden alku meneillään. Kaikki tuntuu vielä kovin sumuiselta, jotain uutta on alkamassa, mutta vielä ei ole lainkaan selvää, mitä? Taidan siis pian aloittaa uuden blogin tästä sekavasta tilanteesta, jossa tiedän että minulla on vielä tehtävä odottamassa. Kovasti yritän sen napata kiinni ja toisaalta siihen myös valmistautua. Nähtäväksi jää, miten pian se selviää!?!!

Yksi hyvin tärkeä käännös oli se, kun ystäväni kanssa menimme eräänä pääsiäisenä seurakuntamme yökirkkoon. Ja koska ystäväni on muusikko, ja laulua olen itsekin koko nuoruuteni harrastanut, lauloimme kuorossa mukana koko palveluksen ajan. Niimpä palveluksen lopussa kanttori kysyi, haluaisinko liittyä kuoroon? Ääneni oli melko vammautunut sekin, mutta sinnikkyydellä ja ahkeralla harjoittelulla olen saanut sen välttävään kuntoon. Niimpä laulan tuossa kuorossa edelleen, ja sen myötä olen saanut paljon uusia kokemuksia, ystäviä ja matkojakin. Ja koska kyseessä on kirkkokuoro, on siihen kuuluminen ja usein kirkossa käynti voimistanut uskoani. Lisäksi olen löytänyt Enkelit, jotka ovat apuna kaikessa toiminnassani, ja niimpä pyrin herkistämään itseäni niin että yhä selvemmin havaitsisin heidän viestinsä ja osaisin toimia niiden mukaan!

Vastoin kaikkia ammatillisia ohjeita, halusin toisen lapsen. Olimme sitä jo ennen kolariani yrittäneet, eli mieheni varmaan luotti siihen ettei olla onnistuttu tähänkään asti, miksi siis nytkään? Mutta niin vaan kävi, että tulin raskaaksi. Odotus meni hyvin, ja lapsi syntyi melko tarkalleen kolme vuotta esikoisen jälkeen. Ja nyt sanottuna tuo lapsen kasvattaminen oli minullekin kaikkein parasta kuntoutusta.

Onneksi kunnassa todettiin, että vaikka en töissä käykään, tarvitsen aikaa myös omaan kuntoutukseeni, eli sain lapset kunnalliseem päivähoitoon. He viettivät päiväkodissa neljä tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa. Itse kävin tuona aikana kuntosalilla, lenkkeilin koirieni kanssa ja hoisin kotia. Niin kuluivat vuodet, päiväkoti muuttui kouluksi ensin esikoisella ja pian myös nuoremmalla.

Ihan alkuun pitää kertoa, että elämäni oikeastaan alkoi uudestaan vuonna -89 kun melkein valmiina opettajana otin vuoden viransijaisuuden, ja sitten eräänä aamuna töihin ajaessani meinasi loppua kaikki; paha kolari jossa iso osa aivoja ruhjoutui, oikea puoli halvaantui ja tajuttomuus kesti 6 viikkoa. Sairaalassa 3kk ja toiset 3kk kuntoutuksessa. Sen puolen vuoden aikana esikoiseni oli ehtinyt jo yli kahden vuoden ikään, eikä enää tuntenut äitiään. Mutta sinnikkyydellä ja enkeleiden avulla tuo aika on enää kaukaista historiaa. Ja meinaan kertoa plogissani siitä kaikesta, ja toivon että voisin toimia rohkaisevana esikuvana muille aivovamman kokeneille!!!

Vuosi kului ja lapsi kasvoi. Ja se, että piti koko ajan pystyä kasvavan lapsen kanssa enempään, kuntoutti myös äitiä. Vähitellen lapsikin ymmärsi, että olen hänen äitinsä. Onneksi mummi, joka oli ollut lapsen vara-äitinä koko tuon puoli vuotta, asui aivan lähellä ja jatkoi hoitotyötään vaikka oikea äiti olikin palannut! Lapsen ja koirani kanssa ulkilu kohotti myös fyysistä kuntoani. Kaikki aikani tosin kului kotielämän pyörittämisessä, mutta pääasia että aika kului vaikka ei töissä enää käynytkään!!!

Nyt on blogi luotu, ja kyllä oli kovat synnytys-tuskat! Ensimäisen tekstini kirjoitan oikeestaan vasta kunhan tästä kovasta työstä palaudun ja ainakin yhden yön nukun tässä välissä. Eli palaillaan asiaan pian! Terveisin Oona64